…kuuntele itseäsi, ole rohkea ja astu omannäköiseesi elämään.

Elämä tuo aika ajoin eteen tilanteita, joissa joutuu valitsemaan oman elämänsä suuntaa. Jatkanko niin kuin ennenkin - kävelen samaa tietä, ohitan samat tutut maisemat, kierrän saman kiven ympäri ja palaan samaa tietä takaisin, uudestaan ja uudestaan? Vai suuntaanko uuteen - otan askeleen sivukujalle, heittäydyn täysin uusien maisemien varaan ja raivaan tieni ennalta tuntemattomien esteiden yli, enkä kenties koskaan enää palaa takaisin?

Be yourself – everyone else is already taken. – Oscar Wilde

Oman itsensä ja omannäköisensä elämän löytäminen on elämän mittainen prosessi. Polku, jolle astuit 10 vuotta sitten, ei välttämättä enää tunnu omalta tai edes toimivalta. Esimerkiksi ammatillinen identiteettisi voi olla nuukahtanut tai henkilökohtainen elämäsi voi tarvita kipeää kasvunaaltoa. Kun omassa elämässä alkaa hiertää jokin, voi olla paikallaan hetkeksi pysähtyä ja puntaroida omaa tilannetta. Millainen sinä haluat juuri tänään, tässä elämäntilanteessa olla? Millainen haluat olla huomenna – entä vuoden päästä? Millaisia ratkaisuja haluat tehdä ja millaista arkea haluat elää?

Joskus omaa elämää voi olla todella vaikea katsoa hieman etäämpää, arvioiden ja pohtien. Oma identiteetti voi olla rakentunut monien vuosien ajan tiettyjen valintojen tai tavoitteiden varaan. Hetkellinen syväsukellus omaan itseen voi paljastaa, etteivät nuo samat valinnat tai tavoitteet enää tunnu tärkeiltä tässä elämäntilanteessa. Samalla voi kuitenkin tuntua todella vaikealta astua pois valitusta suunnasta, sillä tutun polun kulkeminen on houkuttelevan turvallinen vaihtoehto. Kaikkein vaikeinta on olla omalle itselleen rehellinen.

Even if I knew that tomorrow the world would go to pieces, I would still plant my apple tree. – Martin Luther

Kun elämä on urautunut kulkemaan samaa tietä eteenpäin, voi tuntua lähes mahdottomalta tehdä arkeen suuria, tai edes pieniä, muutoksia. Pelko täyttää mielen. Entä jos valitsen uuden ja tuntemattoman ja epäonnistun? Entä jos kaikesta huolimatta huomaankin kaipaavani vanhaan? Entä jos eksyn, enkä enää tiedä, missä olen tai kuka olen?

Uuden polun valitseminen vaatii rohkeutta – ja toisinaan jopa uhkarohkeutta. Mutta ennen kaikkea se vaatii luottamusta elämään ja tulevaisuuteen. Siihen, että elämä kantaa ja kannattelee – silloinkin, jos valittu polku johtaa loputtomalta tuntuvaan umpikujaan ja saa kyseenalaistamaan aiemmin tekemäsi valinnat.

Maybe you are searching among the branches, for what only appears in the roots. – Rumi

Elämä kantaa ja kannattelee. Umpikujasta löytyy uudet keinot jatkaa matkaa. Tulee uusia polkuja ja uusia sivuaskelia. Uusia päätöksiä ja uusia valintoja. Jokainen ottamasi askel ja kulkemasi polku on kuitenkin sinun omasi – osa sinunnäköistäsi elämää.

Loma oli ja meni. Koit ehkä ihanaa yhteistä aikaa perheesi kanssa: kiireettömiä päiviä, yhteisiä retkiä ja yhdessä luotuja muistoja. Ja todennäköisesti koit myös sitä vähemmän ihanaa aikaa: selvitit ristiriitoja, riitelit rakentavasti (ja ehkä myös hieman vähemmän rakentavasti), menetit hermosi ja melkein jopa järkesi. Mitä enemmän yhteistä aikaa, sitä enemmän mahdollisuuksia kolahtaa, kovaäänisesti, yhteen. Ja mitä enemmän kolahtaa yhteen, sitä vaikeampi on jaksaa edes yrittää panostaa omaan vuorovaikutukseen.

Onneksi arki tulee ja pelastaa. Ei ole aikaa riidellä ainakaan niin paljoa. – Vaan meneeköhän se sittenkään niin?

”Ihmisten ongelmat ovat kuin sipuleita – ne muodostavat kerroksia. Vasta kun uloimmat kerrokset on poistettu, on mahdollista päästä käsiksi ydinongelmaan.” Thomas Gordon

Vuorovaikutus ei muutu miksikään, jos sitä ei aktiivisesti pyri muuttamaan. Yhteisen ajan ja siten yhteisen vuorovaikutuksen puute voi pelastaa hetkellisesti, mutta todellisuudessa kyse on vain ongelman siirtämisestä tuonnemmaksi – siis viimeistään sinne seuraavaan yhteiseen lomaan. Vuorovaikutustilanteet parantuvat vain harjoittelemalla ja tietoisella työskentelyllä. Siis toisin sanoen sillä, että edes yrittää petrata omaa vuorovaikutuskäyttäytymistään.

”Aktiivinen kuuntelu auttaa selvittämään uloimman ongelman, jotta lopulta on mahdollista päästä käsiksi todelliseen ongelmaan.”  Thomas Gordon

Ei kuitenkaan kannata tavoitella kuuta taivaalta! Pienetkin edistysaskeleet ovat joskus tavattoman suuria harppauksia – ainakin pitemmällä aikavälillä. Niinpä kokosin arjen käynnistämiseen muutamia yksinkertaisia, mutta tehokkaita vuorovaikutuksen täsmätärppejä. Poimi näistä itsellesi sopivimmat, aloita vuorovaikutusharjoittelu – ja ota ensimmäinen askel kohti toimivampaa arkea! (Kurkkaa myös kohta 5, jossa on kuvattu kaksi erilaista vuorovaikutustilannetta.)

1. Kuuntele aktiivisesti. Mitä ja mistä keskustelukumppanisi haluaa sinulle kertoa? Ota huomioon, että keskustelun toinen osapuoli ei välttämättä sano heti suoraan sitä, mikä hänen mieltään todellisuudessa painaa.  Keskustelukumppani saattaa jopa puhua aivan jostain muusta ja purkaa tunteitaan aivan toiseen asiaan kuin siihen, mikä hänen mieleltään todellisuudessa vie tilaa. Älä takerru sanoihin tai lauseisiin, vaan kuuntele asiaa niiden takana.

2. Sanoita tunteita. Tunteiden sanoittaminen yhdistetään helposti lapsiin, mutta todellisuudessa jokainen meistä tarvitsee kohdatuksi ja kuulluksi tulemista – myös tunteiden tasolla. Jos puolisosi esimerkiksi laittaa puhtaita ruoka-astioita paikalleen turhan kovakouraisesti, sanoita hänen tunteitaan sen sijaan, että huomauttaisit astioiden menevän kohta rikki puolison käsittelyssä. Onko puoliso ärtynyt, kyllästynyt, kiukkuinen, stressaantunut, väsynyt, harmistunut? Tunteiden sanoittaminen avaa oven laajemmalle vuorovaikutukselle.

3. Käytä minäviestejä. Kun kerrot, miltä asia sinusta tuntuu ja miksi sinusta tuntuu siltä, saat toisen todennäköisemmin kuuntelemaan sinua. Sen sijaan, jos kerrot kuinka ”sinä et koskaan/sinä aina/sinun syytäsi on”, toinen todennäköisesti sulkee korvansa jo heti alkumetreillä – sillä kukapa jaksaisi kuunnella sinäsyytöksiä. Onhan aivan eri asia sanoa ”Minusta tuntuu epäreilulta ja väsyttävältä, kun joudun etsimään likapyykkiä ympäri taloa.” kuin ”Sinä jätät aina likaiset sukkasi keskelle lattiaa! Sinä et koskaan vie pyykkejäsi pyykkikoriin!”.

4. Anna aikaa. Toimintatapojen muuttaminen on hidasta. Olet voinut käyttää tiettyä vuorovaikutusmallia vuosia, joten on epärealistista olettaa muutoksen tapahtuvan päivissä. Iloitse pienistä onnistumisista ja ole lempeä itsellesi, jos/kun epäonnistut. Pysyvät muutokset saavutetaan pitkäjänteisellä työllä.

5. Käytännön esimerkit:
   
   Näinhän tämä perinteisesti on saattanut mennä -vuorovaikutusesimerkki:
   Lapsi kertoo ensimmäisistä koulupäivistään: ”Minä en tykkää koulusta! Opettaja on ihan tyhmä!” Vanhempi: ”Älä puhu noin rumasti!” Lapsi viskaa lelun vihaisesti seinään ja huutaa: ”Se on totta!” Vanhempi: ”Noh, noh, EI saa heitellä tavaroita! Rauhoitu nyt!” Lapsi: ”Tyhmä opettaja! Tyhmä sinä!” Lapsi juoksee pois paikalta.
   Tulos: Lapsen tunne ja asia tunteen takana jää kuulematta ja lapsi kohtaamatta.
   
   Kokeile mieluummin tätä –vuorovaikutusesimerkki:
   Lapsi kertoo ensimmäisistä koulupäivistään: ”Minä en tykkää koulusta! Opettaja on ihan tyhmä!” Vanhempi: ”Koulu tuntuu sinusta inhottavalta.” Lapsi polkee jalkaa, heittelee tavaroita ja huutaa: ”Ihan tyhmää!” Vanhempi: ”Sinä olet tosi vihainen.” Lapsi ei sano mitään, mutta viskelee edelleen tavaroita. Vanhempi odottaa pienen hetken ja toteaa: ”Minusta tuntuu, että koulussa tapahtui jotain tänään.” Lapsi on hiljaa ja tiuskaisee sitten: ”Minä en osannut!” Vanhempi katsoo lasta ja kysyy: ”Sinusta tuntuu, että sinä et osannut koulussa tänään?” Lapsi kurtistaa kulmiaan ja toteaa vihaisesti: ”Niin! Opettaja sanoi minulle, että se oli väärin!” Lapsi nielaisee ja sanoo nopeasti: ”Ja muut nauroivat!” Vanhempi silittää lapsen kättä ja sanoo: ”Sinusta tuntui inhottavalta, kun muut nauroivat.” Lapsi nyökkää ja kuiskaa pienellä äänellä: ”Niin.” Vanhempi jatkaa silittämistä ja toteaa lempeästi: ”Sinulle tuli paha mieli.” Lapsen alahuuli alkaa väristä ja silmät täyttyvät kyynelistä: ”Niin tuli. Rupesi itkettämään.” Vanhempi: ”Voi kulta. Sinusta tuntui tosi pahalta, kun yritit ja meni pieleen ja sitten kaikki vielä nauroivat. Vaikka yritit parhaasi.” Lapsi nyökyttelee ja alkaa itkeä. Vanhempi ottaa lapsen syliin ja lohduttaa.
   Tulos: Vanhempi kuuli asian ja taustalla painavan todellisen tunteen lapsen sanojen ja tunnekuohun takana. Lapsen ydintunne ja ydinasia tuli jaetuksi ja lapsi lohdutetuksi ja kohdatuksi.
   
   (Tässä esimerkissä on kuvattu vanhempi-lapsi –tilannetta, mutta samat perusperiaatteet pätevät myös aikuisten välisessä vuorovaikutuksessa.)

P.S. Jos haluat pureutua vuorovaikutuksen saloihin syvällisemmin, suosittelen lukemaan esimerkiksi Thomas Gordonin kirjan Toimiva perhe (vanhempi painos nimellä Viisaat vanhemmat).
Täältä löydät kirjasta tehdyn referaatin: http://kiintymysvanhemmuus.fi/wp-content/uploads/2016/09/thomas-gordon-toimiva-perhe1.pdf

Pääsiäinen tuli ja meni. Saitko nauttia pitkästä vapaasta? Kiireettömästä oleilusta ja läheisten/ystävien/itsesi laatuseurasta? Huomenna alkaisi arki ja vähä kerrassaan alkaa ahdistaa. Tuntuuko ajatus arjesta vastenmielisestä ja raskaalta? Jos tuntuu, eikä ole muuten ensimmäinen kerta, voi olla paikallaan hetkeksi pysähtyä miettimään, miksi näin on.

Arjen käynnistymisvaikeudet voivat ilmetä:

• fyysisenä väsymyksenä
• psyykkisenä väsymyksenä
• kyllästymisenä ja turhautumisena

… ja niiden taustalla voi vaikuttaa:

• univelka, riittämätön unensaanti?
• uupumus, stressi, riittämätön palautuminen arjessa?
• omat toiveet/tarpeet täyttämättä/kuulematta? omien ennakko-oletusten ja arjen vastaamattomuus?

Kolahtiko joku kohta? Mitä siitä? Ihminen jaksaa jonkin aikaa kulkea voimiensa ja jaksamisensa äärirajoilla. Niinpä esimerkiksi kiireinen ja kuormittava hetki yksityiselämässä tai työelämässä ei vielä välttämättä tarkoita oman jaksamisen romahtamista lähitulevaisuudessa. Hälytyskellojen olisi kuitenkin syytä soida, jos kiire ja kuormittavuus jatkuvat pidemmän aikaa - ja arjen ja vapaan kontrasti muuttuu syvemmäksi kerta kerran jälkeen.

DING-DONG! Hälytyskellot soivat jo! Mitä sitten? Jos arki alkaa tuntua aina vain vastenmielisemmältä, on korjausliikkeiden aika. Silloin on hyvä pysähtyä ja tarkastella:

• Mitä voit muuttaa arjessasi HETI? Onko jokin asia, minkä voit korjata mahdollisimman pian?
• Mitä voit muuttaa pidemmällä aikavälillä? Usein muutokset kannattaa rakentaa kestäviksi hitaasti – minkä muutosprosessin voit käynnistää nyt ja edetä pala kerrallaan?
• Mitä et voi muuttaa? Mitkä ovat sellaisia asioita, mihin sinä et voi vaikuttaa?

Kun haluat korjata arkeasi aikaisempaa toimivammaksi ja jaksamista tukevaksi, etene pienin askelin. Älä edes yritä muuttaa kaikkea kerralla sellaiseksi kuin haluat – on nimittäin hyvin todennäköistä, että tulet epäonnistumaan näin yrittäessäsi. Aseta siis muutostoiveet tärkeysjärjestykseen ja etene pala kerrallaan. Jos unensaantisi on esimerkiksi riittämätöntä, aikaista nukkumaanmenoaikaasi korkeintaan 10 minuutin sykleissä. Hidas muutosprosessi on armollinen – olisihan nimittäin perin ikävää, jos alkaisit tuntea kuormitusta ja stressiä myös kuormituksen ja stressin pienennysprosessista!

Aseta realistisia tavoitteita ja etsit ratkaisuja yhdessä. Jos esimerkiksi kotiarjen kuormittavuus kolahtaa sinun niskaasi enemmän kuin puolisolle, tarvitset puolison apua tasataksesi arjen taakan. Tai jos sinulla on menossa työelämässä keskimääräistä kuormittavampi projekti, tarvitset ehkä työn ulkopuolella enemmän palautumisaikaa. Koska edes puolisosi ei ole ajatuksenlukija, sanoita omia tunteitasi ja tarpeitasi minäviestien avulla: ”Minusta tuntuu/minä tarvitsen/kaipaan/haluan…” Usein kuormituksen keskellä itseilmaisu kääntyy nimittäin sinäsyytöksiksi: ”Sinä et koskaan/sinä aina…” Syytökset kuitenkin saattavat aktivoida toisessa puolustuskannan - ja asia syytöksien takana jää kuulematta. Panosta siis vuorovaikutukseen!

On myös tärkeä hyväksyä sellaiset asiat, mitä et tällä hetkellä voi muuttaa. Sellaisia valitettavasti on – joskus vähän enemmänkin. Pikkulapsiperheessä yöunet voivat olla repaleisia useamman vuoden ajan, yksinelävän arkiaskareita ei voi jakaa toisenkin aikuisen kannettavaksi eikä yllättäviä vastoinkäymisiä voi ennakoida tai delegoida jonkun muun harteille. Silloin vaihtoehdoksi jää etsiä voimavaroja lisääviä keinoja arkisen todellisuuden sallimissa rajoissa.

Jos taas kuulut siihen onnekkaaseen porukkaan, jonka arkiahdistus ei ole vielä hälytyskellojen tasolla, voit huokaista helpotuksesta. On ihan ok, että harmittaa, kun jokin kiva loppuu. Siis toisin sanoen, on ihan normaalia, että pitkän vapaan jälkeen mieli huokailee kaihoisasti koettujen lomahetkien perään. Se usein kertoo siitä, että vapaalla oli mukavaa ja sai viettää aikaa mieluisen tekemisen parissa. Muista siis itsemyötätunto ja sanoita itsellesi omia fiiliksiä: ”Minulla oli tosi kivaa pääsiäisvapaan aikana. Sain tehdä paljon asioita, mitä normaaliarjessa en välttämättä ehtisi. Nyt harmittaa ja masentaa, kun pääsiäisvapaa loppuu. Minua saa harmittaa ja masentaa.” Empatian osoittaminen itselle antaa tunteille niiden tarvitseman tilan ja ajan – ja usein helpottaa eteenpäin suuntaamista ja arkeen palaamista.